Pahoittelen pitkää väliä viime vuodatukseen. Viime aikoina on tullut sen verran näpyteltyä raporttia koneella, että inspiraatio muunlaiseen tuotokseen on ollut kateissa. Koitetaan taas kuitenkin pukea sanoiksi viimeisten viikkojen tapahtumia.

Matkustelu siis aloitettiin Luderitzista. Kyseessä on noin Keetmanshoopin kokoinen rannikkokaupunki 350 km päässä. Tänne tullessa olin kuullut Keetmanshoopin ja Luderitzin välillä olevasta aavekaupungista, joka on ollut tyhjillään ilmeisesti 70-luvulta lähtien ja paikka kuvien perusteella muistuttaa paljon Tshernobyliä. Kova hinku oli päästä kuvailemaan niitä mestoja, mutta koska Keetmanshoopissa ei ole autovuokraamoa ja jouduimme tyytymään julkiseen kulkuneuvoon nimeltä minibus, pysähdys siellä ei tullut kysymykseen. Koitin maksaa matkasta jopa hieman extraa, mutta ei onnistunut siltikään. Noh, itse reissusta ei kyllä jäänyt kauheasti lapsille eikä tämän blogin suurkuluttajille kerrottavaa, joten jääköön tarina sen osalta tähän. Majoitus Timon majatalossa siellä sai kyllä olon tuntumaan kotoisalta. Timo itse oli myös hyvin mukava tuttavuus ja lupasi joskus tulla tervehtimään kaimojaan Suomeen.

Seuraava matka pari viikkoa tästä kohdistui rannikolle myös, mutta noin 500 km pohjoiseen Luderitzista. Keetmanshoopista matkustettiin ensin Windhoekiin, jossa pari yötä ja pari haastattelutilaisuutta kunnantalolla ja Namwaterilla. Koska matka rannikolle Windhoekista on noin 350 km, piti saada vuokra-auto alle. Tämä osoittautuikin odotettua haastavammaksi. Kyllä siellä vuokraamoita on vaikka kuinka, mutta niistä vain harvat tekivät yhteistyötä opiskelijavisan kanssa. Kahdessa ensimmäisessä paikassa takuusumma oli luokkaa 10 000-12 000 N$ (= n. 1 000 – 1 200 €), joka veloitetaan luotolta ennen auton käyttöönottoa. Eipä ollut luottoa Suomen pojalla tuommoisia summia ja auto jäi saamatta. Näiden kahden jälkeen alkoi melkein kiristämään, koska noista ahtaista minibusseista oli jo saanut hetkeksi tarpeekseen. Saman illan intensiivisen nettihaun jälkeen löytyi yksi, jossa takuusumma oli vain puolet tuosta ja seuraavana päivänä auto alle ja baanalle. Vaihtoehtoisia reittejä Swakopmundiin oli kaksi: 280 km soratietä tai 350 km päällystettyä tietä. Soratietä pitkin kuulemma matkanteko kestäisi tunnin verran pidempään, joten valitsimme päällystetyn. Väärä valinta. Windhoekista ensimmäiset 100 km meni hyvää haipakkaa moottoritienopeuksilla, mutta sitten alkoivat tietyöt. Se on muuten sillä lailla, että kun afrikkalaiset alkavat maantietä tekemään, siinä ei mitään pieniä siivuja kerralla lanailla. Trippimittaria ei tullut laitettua päälle, mutta arviolta 80 km matkalta oli asfaltti revitty auki uutta päällystystä varten. Keskinopeus tuolla taipalella ehkä 40 km/h ja pysähdyksiä valoihin 3 km välein. Kai tuossa käytännössä ero Suomeen selittyy sillä, että täällä sitä porukkaa kilometritehtaalla vaan riittää niin paljon enemmän.

Swakopmund oli heti ensi vaikutelmaltaan aivan eri luokkaa kuin mikään aikaisempi kunta Namibiassa. Rakennukset, tiet, liikenne, palvelut ym. olivat hyvin eurooppalaistyylisiä. Eurooppalaisen näköinen oli kyllä väestökin. Vuodattajan henkilökohtaisen arvion mukaan siellä valkoisten osuus on ainakin tuplaten suurempi kuin esim. Keetmanshoopissa. Koska saavuimme paikalle tiistaina ja haastattelut olivat keskiviikkona ja perjantaina, oli hyvä lähteä katsomaan mitä paikalla olisi tarjota turistille. Olihan sillä. Mahdollisia vapaa-ajanviettotapoja löytyi mm. hiekkasurffaus, sukellus, delfiiniretki, karting ja laskuvarjohyppy. Viimemainittua teki älyttömästi mieli mennä kokeilemaan, kun se mielessä on ollut monesti jo Suomessa, mutta hinta oli pikkaisen yli budjetin. Sen sijaan delfiiniretkelle tuli tehtyä buukkaus.

Delfiinit ovatkin melkoisen vekkulia porukkaa. Sitä välillä on ihmetellyt, että mitä iloa ne saavat veneiden vieressä uiskentelusta. Nyt sekin selvisi oppaan avulla; veneen aiheuttama virtaus stimuloi niitä ja tekee niistä seksuaalisesti aktiivisia. Pullonokkakavereita olikin mestoilla stimuloitumassa melkoinen lauma. Delfiinit sentään pysyivät vedessä toisin kuin hylje nimeltä Casper (nimi muutettu), joka kipusi paattiimme yhdessä vaiheessa. Casper on kuulemma vakiovieras tullen aina tervehtimään turisteja näillä retkillä. Sanoin sille kättäpäivää. Lupasi myös tulla käymään Suomessa, kun kiireiltään joutaa. Muita retkellä tavattuja otuksia olivat noin 2000 yksilön merileijonapopulaatio ja pelikaanit. Tällä kertaa pelikaanit pysyivät omalla tontillaan eivätkä lentäneet turbiinista läpi.

Muuten vapaa-aika Swakopmundissa kului kierrellen museoita, hiekkadyyneillä ihmetellessä ja aurinkoa ottaessa silloin, kun se sattui esillä olemaan. Tuolla sää on niin ailahtelevaa, että sitä on turha edes lähteä ennustamaan. Erityisesti nyt talviaikaan aamulla voi olla aivan mitä tahansa 10 asteen ja 25 asteen väliltä ja täysin pilvettömästä täysin pilviseen. Meidän kohdalle sattui sentään kohtalaiset päivät, jolloin tarkeni perus kesävarustuksella suurimman osan ajasta. Swakopmund on kovasti eurooppalaisten turistien suosiossa ja meidänkin majapaikasta löytyi porukkaa ainakin Hollannista, Englannista ja Norjasta. Iltaisin riitti paljon mukavaa seuraa ja uusia tuttavuuksia. Brititkin olivat eri asenteella liikkeellä kuin Ibizalla.

Museossa kävi ilmi, että ennen kuin rautatiet tulivat välille Swakopmund-Windhoek 1800-luvun lopulla, posti hoidettiin tällä välillä jalkapatikalla. 350 km taival kesti alkuunsa 12 päivää, kunnes käyttöön otettiin viesti. Viestissä postisäkin kantaja vaihtui puolessa välissä ja tällä taktiikalla matka-aika lyheni 9 päivään. Rupesi omat armeija-aikana tahkotut marssikilometrit tuntumaan kevyiltä iltalenkeiltä.

Kuuden päivän matkustelun jälkeen Keetmanshoopissa odotti jälleen arki sekä vanhat ja muutamat uudet kujeet. Tietoja vesihuollon tilasta rupesi olemaan tuossa vaiheessa jo aika kattavasti kasassa ja suunnitelmiin kuului suorittaa vielä painemittauksia verkostossa ja vuotojen tutkimista ministeriöstä lainatulla laitteistolla. Olin jopa hieman hämmästynyt miten ystävällisesti ihmiset antoivat tuota painemittausta suorittaa. Siinä kun painemittarin kanssa kävimme alueita läpi, niin että mittaukset tehtiin asuntojen ulkohanoista. Noin sadassa talossa kävimme kysymässä lupaa tuohon ja ainoastaan yhdestä saimme kieltävän vastauksen. Sekin johtui siitä, että ei ollut oikein yhteistä kieltä. Meidän kielivarastoon kuuluivat vain afrikaan, englanti, oshiwambo, ruotsi ja suomi ja tässä taloudessa nakuteltiin naman tahtiin. Namasta sen verran, että vuodattajan ennakkoluuloista poiketen kieli ei koostukaan pelkästä nakuttelusta. Keetmanshoopissa tuota kieltä puhuu äidinkielenään noin kolmannes ihmisistä, mutta useimmat noista osaavat englantiakin ainakin jollakin tasolla.

Tutkimusten tulokset ovat olleet aika murheellisia. Ensinnäkin vesihävikin osuus on jatkuvasti noussut viimeisten viiden vuoden aikana ja samaan aikaan kunta painii taloudellisten ongelmien kanssa ja verkoston kunnostamiseen on aina vain vähemmän rahaa budjetoitavana. Tällä viikolla pidimme esityksen kunnan avainhenkilöille, jossa kerrottiin tutkimuksen tärkeimmät tulokset ja toimenpide-ehdotukset. Toimenpide-ehdotuksia pidettiinkin yleisesti hyvinä ja luvattiin viedä asiat valtuuston käsittelyyn. Itse en pidä kovin todennäköisenä, että toimiin ryhdytään vastaisuudessakaan, koska alkuunsa se vaatii rahaa ja säästöt tulevat muutaman vuoden viiveellä. Tulimmekin siihen lopputulokseen, että ainoa todellinen ratkaisu ongelmiin on asentaa putki Suomesta Namibiaan tuomaan kirkasta järvivettä tänne. Tarkistin vielä varmuuden vuoksi kartasta, että Suomi on paljon Namibiaa ylempänä ja näin ollen ei tarvita edes pumppausasemia vaan vesi vyöryy gravitaatiolla ja kauheata muulia. Ko. toimiin ryhdytään ehkä jo tämän vuoden puolella ennen roudan tuloa. Sitä ennen kaksi Keetmanshoopin vesipomoa tulee Suomeen tarkistamaan veden laadun. Tästä tulikin mieleen, jos taas palataan hetkeksi totuuden äärelle, että miten huonoa voi pahimmillaan olla tiedon liikkuminen talon sisällä tuolla virastolla. Noiden kahden herran tulosta Suomeen on ollut juttua jo helmikuulta asti. Heidän on tarkoitus mennä oppimaan Kangasalan ja Lempäälän kuntien käytännöistä verkostonhallinnassa. Molempien kanssa olen pariin otteeseen asiasta puhunut ja on ollut epäselvää ainoastaan tuo matkan tarkempi ajankohta. Itseä kiinnosti asia sikälikin, että olen hommissa mukana myös Suomessa sitten myöhemmin syksyllä. Noh, menin kysymään asiaa herra isoherralta eli CEO:lta. Hän oli kuin klapilla päähän lyöty. Kuuli koko asiasta minulta ensimmäistä kertaa. Sanoi, että paha jätkien on lähteä, kun asiasta ei olla edes valtuuston kokouksessa puhuttu ja sen kuitenkin pitäisi päättää matkan rahoituksesta. Justiinsa…

Kerjäläiset on täällä jotenkin hirveän sympaattisia. Yhtenä päivänä olin odottelemassa kyytiä viraston pihassa, kun herra tuli pummamaan rahaa:

”Please dear Sir. give me just 25 cents. I need bread. I’m hungry.” Ajattelin, että onpas siinä kevyt taksa. Kyllä yleensä pyytävät sentään enemmän. Olin juuri kaivamassa lompakosta kolikoita, kun:

”Please Sir. give me just 25 dollars, I need to buy medicine. I am very sick.”

“I’m very sorry my friend but I got only these. Here you go.” Annoin hilut mitä kolikkopuolelta löytyi kaverille, joka niitä alkoi niitä kädessään laskemaan, kunnes;

”My brother, God is watching you, give me 880 dollars. I need to go to doctor.” Wow, jopas panokset koveni. Alle minuutissa taksa nousi 25 sentistä 880 dollariin!

Toisella kertaa toinen vähäosainen pyysi viittä dollaria ja kehui menevänsä ostamaan sillä leipää. Haistoin monen metrin päähän, että viinaa oli koneessa eikä ehkä leipä ollut päällimmäisenä mielessä siinäkään kohtaa. Päätin vähän testata kaveria.

”I think you will go to this bottle store, won’t you?”

“No, my friend, I will buy bread, my stomach is empty.”

“Just admit it. If I follow you, do you promise me, you won’t go to this bottle store right there.”

“Mmm, you know, I need some alcohol too.”

“Here is your 5 dollars. I appreciate you being honest. Have a nice day.”

Viimeinen työpäivä Keetmanshoopissa tarjosi mukavan yllätyksen. Oltiin jo valmistautumassa kotiinlähtöön kunnes hyvä ystävämme herra Benadi tuli toimistolle ja sanoi, että tulkaa kyytiin niin hän heittää meidät kotiin. Sen sijaan, että matka olisi suuntautunut kotiin, menimmekin kunnan omistamaan Caravan Parkiin, jossa meille oli järjestetty jäähyväisjuhlat. Paikalla oli lähes koko henkilökunta ja tarjolla hyvää purtavaa ja juotavaa sekä mukavaa seuraa. Tämä ele sai tuntemaan itsensä tärkeäksi ja viimeistään jätti mukavat muistot tästä ajasta Keetmanshoopissa.

Sunnuntaina koittaakin lähtö Windhoekin kautta pohjoiseen Ondangwaan. Siellä vierähtää viimeiset viikot Namibia-ajasta jätevesiprojektin parissa. Tästä hommasta lisää ensi vuodatuksessa.