lauantai, 14. elokuu 2010

Eepi goes to Namibia, part 3; Matkustelua ja jäähyväiset Keetmanshoopille

Pahoittelen pitkää väliä viime vuodatukseen. Viime aikoina on tullut sen verran näpyteltyä raporttia koneella, että inspiraatio muunlaiseen tuotokseen on ollut kateissa. Koitetaan taas kuitenkin pukea sanoiksi viimeisten viikkojen tapahtumia.

Matkustelu siis aloitettiin Luderitzista. Kyseessä on noin Keetmanshoopin kokoinen rannikkokaupunki 350 km päässä. Tänne tullessa olin kuullut Keetmanshoopin ja Luderitzin välillä olevasta aavekaupungista, joka on ollut tyhjillään ilmeisesti 70-luvulta lähtien ja paikka kuvien perusteella muistuttaa paljon Tshernobyliä. Kova hinku oli päästä kuvailemaan niitä mestoja, mutta koska Keetmanshoopissa ei ole autovuokraamoa ja jouduimme tyytymään julkiseen kulkuneuvoon nimeltä minibus, pysähdys siellä ei tullut kysymykseen. Koitin maksaa matkasta jopa hieman extraa, mutta ei onnistunut siltikään. Noh, itse reissusta ei kyllä jäänyt kauheasti lapsille eikä tämän blogin suurkuluttajille kerrottavaa, joten jääköön tarina sen osalta tähän. Majoitus Timon majatalossa siellä sai kyllä olon tuntumaan kotoisalta. Timo itse oli myös hyvin mukava tuttavuus ja lupasi joskus tulla tervehtimään kaimojaan Suomeen.

Seuraava matka pari viikkoa tästä kohdistui rannikolle myös, mutta noin 500 km pohjoiseen Luderitzista. Keetmanshoopista matkustettiin ensin Windhoekiin, jossa pari yötä ja pari haastattelutilaisuutta kunnantalolla ja Namwaterilla. Koska matka rannikolle Windhoekista on noin 350 km, piti saada vuokra-auto alle. Tämä osoittautuikin odotettua haastavammaksi. Kyllä siellä vuokraamoita on vaikka kuinka, mutta niistä vain harvat tekivät yhteistyötä opiskelijavisan kanssa. Kahdessa ensimmäisessä paikassa takuusumma oli luokkaa 10 000-12 000 N$ (= n. 1 000 – 1 200 €), joka veloitetaan luotolta ennen auton käyttöönottoa. Eipä ollut luottoa Suomen pojalla tuommoisia summia ja auto jäi saamatta. Näiden kahden jälkeen alkoi melkein kiristämään, koska noista ahtaista minibusseista oli jo saanut hetkeksi tarpeekseen. Saman illan intensiivisen nettihaun jälkeen löytyi yksi, jossa takuusumma oli vain puolet tuosta ja seuraavana päivänä auto alle ja baanalle. Vaihtoehtoisia reittejä Swakopmundiin oli kaksi: 280 km soratietä tai 350 km päällystettyä tietä. Soratietä pitkin kuulemma matkanteko kestäisi tunnin verran pidempään, joten valitsimme päällystetyn. Väärä valinta. Windhoekista ensimmäiset 100 km meni hyvää haipakkaa moottoritienopeuksilla, mutta sitten alkoivat tietyöt. Se on muuten sillä lailla, että kun afrikkalaiset alkavat maantietä tekemään, siinä ei mitään pieniä siivuja kerralla lanailla. Trippimittaria ei tullut laitettua päälle, mutta arviolta 80 km matkalta oli asfaltti revitty auki uutta päällystystä varten. Keskinopeus tuolla taipalella ehkä 40 km/h ja pysähdyksiä valoihin 3 km välein. Kai tuossa käytännössä ero Suomeen selittyy sillä, että täällä sitä porukkaa kilometritehtaalla vaan riittää niin paljon enemmän.

Swakopmund oli heti ensi vaikutelmaltaan aivan eri luokkaa kuin mikään aikaisempi kunta Namibiassa. Rakennukset, tiet, liikenne, palvelut ym. olivat hyvin eurooppalaistyylisiä. Eurooppalaisen näköinen oli kyllä väestökin. Vuodattajan henkilökohtaisen arvion mukaan siellä valkoisten osuus on ainakin tuplaten suurempi kuin esim. Keetmanshoopissa. Koska saavuimme paikalle tiistaina ja haastattelut olivat keskiviikkona ja perjantaina, oli hyvä lähteä katsomaan mitä paikalla olisi tarjota turistille. Olihan sillä. Mahdollisia vapaa-ajanviettotapoja löytyi mm. hiekkasurffaus, sukellus, delfiiniretki, karting ja laskuvarjohyppy. Viimemainittua teki älyttömästi mieli mennä kokeilemaan, kun se mielessä on ollut monesti jo Suomessa, mutta hinta oli pikkaisen yli budjetin. Sen sijaan delfiiniretkelle tuli tehtyä buukkaus.

Delfiinit ovatkin melkoisen vekkulia porukkaa. Sitä välillä on ihmetellyt, että mitä iloa ne saavat veneiden vieressä uiskentelusta. Nyt sekin selvisi oppaan avulla; veneen aiheuttama virtaus stimuloi niitä ja tekee niistä seksuaalisesti aktiivisia. Pullonokkakavereita olikin mestoilla stimuloitumassa melkoinen lauma. Delfiinit sentään pysyivät vedessä toisin kuin hylje nimeltä Casper (nimi muutettu), joka kipusi paattiimme yhdessä vaiheessa. Casper on kuulemma vakiovieras tullen aina tervehtimään turisteja näillä retkillä. Sanoin sille kättäpäivää. Lupasi myös tulla käymään Suomessa, kun kiireiltään joutaa. Muita retkellä tavattuja otuksia olivat noin 2000 yksilön merileijonapopulaatio ja pelikaanit. Tällä kertaa pelikaanit pysyivät omalla tontillaan eivätkä lentäneet turbiinista läpi.

Muuten vapaa-aika Swakopmundissa kului kierrellen museoita, hiekkadyyneillä ihmetellessä ja aurinkoa ottaessa silloin, kun se sattui esillä olemaan. Tuolla sää on niin ailahtelevaa, että sitä on turha edes lähteä ennustamaan. Erityisesti nyt talviaikaan aamulla voi olla aivan mitä tahansa 10 asteen ja 25 asteen väliltä ja täysin pilvettömästä täysin pilviseen. Meidän kohdalle sattui sentään kohtalaiset päivät, jolloin tarkeni perus kesävarustuksella suurimman osan ajasta. Swakopmund on kovasti eurooppalaisten turistien suosiossa ja meidänkin majapaikasta löytyi porukkaa ainakin Hollannista, Englannista ja Norjasta. Iltaisin riitti paljon mukavaa seuraa ja uusia tuttavuuksia. Brititkin olivat eri asenteella liikkeellä kuin Ibizalla.

Museossa kävi ilmi, että ennen kuin rautatiet tulivat välille Swakopmund-Windhoek 1800-luvun lopulla, posti hoidettiin tällä välillä jalkapatikalla. 350 km taival kesti alkuunsa 12 päivää, kunnes käyttöön otettiin viesti. Viestissä postisäkin kantaja vaihtui puolessa välissä ja tällä taktiikalla matka-aika lyheni 9 päivään. Rupesi omat armeija-aikana tahkotut marssikilometrit tuntumaan kevyiltä iltalenkeiltä.

Kuuden päivän matkustelun jälkeen Keetmanshoopissa odotti jälleen arki sekä vanhat ja muutamat uudet kujeet. Tietoja vesihuollon tilasta rupesi olemaan tuossa vaiheessa jo aika kattavasti kasassa ja suunnitelmiin kuului suorittaa vielä painemittauksia verkostossa ja vuotojen tutkimista ministeriöstä lainatulla laitteistolla. Olin jopa hieman hämmästynyt miten ystävällisesti ihmiset antoivat tuota painemittausta suorittaa. Siinä kun painemittarin kanssa kävimme alueita läpi, niin että mittaukset tehtiin asuntojen ulkohanoista. Noin sadassa talossa kävimme kysymässä lupaa tuohon ja ainoastaan yhdestä saimme kieltävän vastauksen. Sekin johtui siitä, että ei ollut oikein yhteistä kieltä. Meidän kielivarastoon kuuluivat vain afrikaan, englanti, oshiwambo, ruotsi ja suomi ja tässä taloudessa nakuteltiin naman tahtiin. Namasta sen verran, että vuodattajan ennakkoluuloista poiketen kieli ei koostukaan pelkästä nakuttelusta. Keetmanshoopissa tuota kieltä puhuu äidinkielenään noin kolmannes ihmisistä, mutta useimmat noista osaavat englantiakin ainakin jollakin tasolla.

Tutkimusten tulokset ovat olleet aika murheellisia. Ensinnäkin vesihävikin osuus on jatkuvasti noussut viimeisten viiden vuoden aikana ja samaan aikaan kunta painii taloudellisten ongelmien kanssa ja verkoston kunnostamiseen on aina vain vähemmän rahaa budjetoitavana. Tällä viikolla pidimme esityksen kunnan avainhenkilöille, jossa kerrottiin tutkimuksen tärkeimmät tulokset ja toimenpide-ehdotukset. Toimenpide-ehdotuksia pidettiinkin yleisesti hyvinä ja luvattiin viedä asiat valtuuston käsittelyyn. Itse en pidä kovin todennäköisenä, että toimiin ryhdytään vastaisuudessakaan, koska alkuunsa se vaatii rahaa ja säästöt tulevat muutaman vuoden viiveellä. Tulimmekin siihen lopputulokseen, että ainoa todellinen ratkaisu ongelmiin on asentaa putki Suomesta Namibiaan tuomaan kirkasta järvivettä tänne. Tarkistin vielä varmuuden vuoksi kartasta, että Suomi on paljon Namibiaa ylempänä ja näin ollen ei tarvita edes pumppausasemia vaan vesi vyöryy gravitaatiolla ja kauheata muulia. Ko. toimiin ryhdytään ehkä jo tämän vuoden puolella ennen roudan tuloa. Sitä ennen kaksi Keetmanshoopin vesipomoa tulee Suomeen tarkistamaan veden laadun. Tästä tulikin mieleen, jos taas palataan hetkeksi totuuden äärelle, että miten huonoa voi pahimmillaan olla tiedon liikkuminen talon sisällä tuolla virastolla. Noiden kahden herran tulosta Suomeen on ollut juttua jo helmikuulta asti. Heidän on tarkoitus mennä oppimaan Kangasalan ja Lempäälän kuntien käytännöistä verkostonhallinnassa. Molempien kanssa olen pariin otteeseen asiasta puhunut ja on ollut epäselvää ainoastaan tuo matkan tarkempi ajankohta. Itseä kiinnosti asia sikälikin, että olen hommissa mukana myös Suomessa sitten myöhemmin syksyllä. Noh, menin kysymään asiaa herra isoherralta eli CEO:lta. Hän oli kuin klapilla päähän lyöty. Kuuli koko asiasta minulta ensimmäistä kertaa. Sanoi, että paha jätkien on lähteä, kun asiasta ei olla edes valtuuston kokouksessa puhuttu ja sen kuitenkin pitäisi päättää matkan rahoituksesta. Justiinsa…

Kerjäläiset on täällä jotenkin hirveän sympaattisia. Yhtenä päivänä olin odottelemassa kyytiä viraston pihassa, kun herra tuli pummamaan rahaa:

”Please dear Sir. give me just 25 cents. I need bread. I’m hungry.” Ajattelin, että onpas siinä kevyt taksa. Kyllä yleensä pyytävät sentään enemmän. Olin juuri kaivamassa lompakosta kolikoita, kun:

”Please Sir. give me just 25 dollars, I need to buy medicine. I am very sick.”

“I’m very sorry my friend but I got only these. Here you go.” Annoin hilut mitä kolikkopuolelta löytyi kaverille, joka niitä alkoi niitä kädessään laskemaan, kunnes;

”My brother, God is watching you, give me 880 dollars. I need to go to doctor.” Wow, jopas panokset koveni. Alle minuutissa taksa nousi 25 sentistä 880 dollariin!

Toisella kertaa toinen vähäosainen pyysi viittä dollaria ja kehui menevänsä ostamaan sillä leipää. Haistoin monen metrin päähän, että viinaa oli koneessa eikä ehkä leipä ollut päällimmäisenä mielessä siinäkään kohtaa. Päätin vähän testata kaveria.

”I think you will go to this bottle store, won’t you?”

“No, my friend, I will buy bread, my stomach is empty.”

“Just admit it. If I follow you, do you promise me, you won’t go to this bottle store right there.”

“Mmm, you know, I need some alcohol too.”

“Here is your 5 dollars. I appreciate you being honest. Have a nice day.”

Viimeinen työpäivä Keetmanshoopissa tarjosi mukavan yllätyksen. Oltiin jo valmistautumassa kotiinlähtöön kunnes hyvä ystävämme herra Benadi tuli toimistolle ja sanoi, että tulkaa kyytiin niin hän heittää meidät kotiin. Sen sijaan, että matka olisi suuntautunut kotiin, menimmekin kunnan omistamaan Caravan Parkiin, jossa meille oli järjestetty jäähyväisjuhlat. Paikalla oli lähes koko henkilökunta ja tarjolla hyvää purtavaa ja juotavaa sekä mukavaa seuraa. Tämä ele sai tuntemaan itsensä tärkeäksi ja viimeistään jätti mukavat muistot tästä ajasta Keetmanshoopissa.

Sunnuntaina koittaakin lähtö Windhoekin kautta pohjoiseen Ondangwaan. Siellä vierähtää viimeiset viikot Namibia-ajasta jätevesiprojektin parissa. Tästä hommasta lisää ensi vuodatuksessa.

torstai, 15. heinäkuu 2010

Eepos goes to Namibia, part 2; kasvukipuja ja kulttuuria

Palataanpa vielä hieman ajassa taaksepäin. Saapuessamme tänne Keetmanshoopiin piti olla selvää, että meillä on majoitus Youth Centerissä Tseiblaagtin alueella. Kun sinne saavuttiin, niin melko pian selvisi, että ei sitä kukaan ollut varannut. Melko harmillista sikäli, että tästä lähetettiin sähköpostia jo kaksi kuukautta ennen saapumista herralle, joka on majoituksen sinne aiemminkin järjestänyt suomalaisille projektilaisille. Kyseisellä viikolla vielä oli tilaa, mutta seuraavaksi viikoksi ei ollutkaan enää sijaa majatalossa. Sen jälkeen onkin tällä saralla tapahtunut monenlaista, mutta todettakoon se, että nyt parin muuton jälkeen ollaan asetuttu pysyvästi oikeinkin mukavaan kotiin. Kyseessä on paikallisen hotellin omistajan tyttären omakotitalo Krönleinin vähän vähemmän pahamaineisella alueella. Tytär kuulemma lähti Windhoekiin töiden perässä ja, kun talo näin ollen jäi tyhjilleen, niin tämä varsin mukava herrasmies tarjosi sitä meille, koska tarvitsemme majapaikkaa pidemmäksi ajaksi ja näissä hotelleissa on tavallisesti melko levotonta yöelämää. 

Ensimmäisessä palaverissa, jonka kävimme tuolla viraston puolella, kyselin, että miltä näyttää tilanne vesipuolella tällä haavaa. Rakennustarkastaja herra Swartz tokaisi tähän, että kaikki on hyvin, no probs no probs. Putket ovat kunnossa, venttiilit toimii ja kansa viihtyy. Mä ajattelin hetken mielessäni, että just. Pitäisikö tässä sitten ottaa vaan seuraava lento Suomeen, kun kerran kaikki on hienosti ja peitto heiluu. Noh, aika pian kävi selväksi, että ei tällä herralla ollutkaan juuri käryä siitä mitä kentällä tapahtuu, vaikka vesiasiat yksi hänen vastuualueitaan onkin. Siitä päivästä lähtien alkoikin vimmattu tietojen kerääminen, jotta pääsisi käsiksi siihen missä mennään juuri nyt. Haastattelut ovat osoittautuneet melko toimivaksi tavaksi kerätä tietoa. Niitä tehdessä pitää vain muistaa, että tietyt asiat kannattaa aina varmistaa toiselta tai joskus kolmanneltakin taholta, koska vastaus saattaa olla jotain aivan muuta. Tiettyjen tietojen hamuaminen onkin ollut vielä hiukan mutkikkaampaa. Olemme lakki kourassa anelleet sellaista informaatiota, joka parhaiten liikkuu sähköisessä muodossa laajuudestaan johtuen. Ottakaamme esimerkkinä vaikka budjettilaskelmat useilta vuosilta taaksepäin tai alueelliset vedenkulutusluvut. Näitä tietoja ei ole mahdollista heidän järjestelmistään siirtää muistitikulle taikka lähettää sähköpostiin! Miksi näin on, ei ole täysin selvinnyt. Datanprosessointitoimistolla kävimme kyselemässä juuri noita kulutuslukemia ja lupasivat sieltä ne meille toimittaa ja annoimme sähköpostiosoitteet ja datatikut. Noh, kun kävimme sitten kyselemässä pari päivää sen jälkeen, kun olivat ne luvanneet toimittaa löytyikö näitä tietoja, niin sanoivat, että joo tuossa pöydällä niitä on. Pöydällä tosiaan oli kahden sentin paksuinen kasa paperia, joka ei ollut oikeastaan edes sitä mitä olimme pyytäneet. Sama homma toistui finanssitoimistolla.

Yksi mielenkiintoinen ilmiö on African time. Sillä tarkoitan sitä, että sinun aamukymmenen voi olla Afrikan aamuyksitoista, tai myöhemmin. On melkeinpä ennemmänkin sääntö kuin poikkeus, että kokouksista ollaan ainakin jonkin verran myöhässä eikä se ole mitenkään noloa. Kulttuuria kulttuuria. Yhden kunnan ihmisen kanssa sovittiin tapaaminen aamulla klo 09.00, samaan aikaan, kun hänellä oli valtuuston kokous. Mies tiesi ja muisti kyllä hyvin tuon tuplabuukkauksen, mutta valtuusto sai odottaa. Erityisesti, kun hän itse on siellä nuijaa paukuttamassa.

Muuten hommat ovat lähteneet ihan mukavasti liikkeelle. Se on ollut hienoa huomata, että tälle työlle on todellakin kysyntää. Jopa verkostoasentajat itse tuntuvat olevan sitä mieltä, että suunnitelmattomuus ei ole kauaskantoista puuhaa. Meidän kanssa oli pari päivää venttiilien kuntoarviota tekemässä herra Abraham, joka on työskennellyt Keetmanshoopissa verkostohommissa 26 vuotta. Kaveri muistaa jokaisen putken, venttiilin ja palopostin sijainnin ulkoa ja olikin todella suureksi avuksi tuossa hommassa. Pisti miettimään elämän karuja käpyjä, kun vähän herraa haastateltiin. Mies tienaa tunnilta 8 Namibian dollaria (kurssi tällä hetkellä, 1 € = 9,2 N$) ja on sillä liksalla elättänyt 9 henkistä perhettä. Yksin. Tuntuu epätodelliselta miten kummassa moinen on mahdollista, kun kuitenkaan hinnat kaupoissa eivät hirveän paljon Suomen vastaavia halvempia ole. Noh, suhtaudun herran puheisiin pienellä varauksella, kun tarinat saattavat muuttua päivän sisällä merkittävällä mittakaavalla, kun esim. tuo lapsiluku kasvoi kahdella yhden päivän aikana.

Paikallisista asukkaista pari juttua. Täällä näkyy vielä todella selkeästi Saksan ja Etelä-Afrikan vaikutus. Valkoinen vähemmistö (5-10 %), joka koostuu noiden maiden miehitysaikana täällä olleiden ihmisten jälkeläisistä suurimmilta osin, on pääosin melko hyvin toimeentulevaa kansaa. Virastoissa ja muissa arvostetummissa töissä valkoiset ovat huomattava enemmistö. Ei syntyminen mustaksi täällä toisaalta automaattisesti tarkoita joutumista leipäjonoon. Erityisesti mustalla kansalla on vielä vahva heimokulttuuri, jossa vieraan heimon jäseniä katsellaan vähän vieroksuvasti. Itse kuulun ainoastaan Tampereen Hervantalais- heimoon, niin ehkäpä siksi olen saanut suht. lempeitä katseita tähän asti.

Jalkapalloa on ollut mukava seurata, kun siitä kaikki ovat kiinnostuneita. Ei oikein kehtaakaan olla olematta ajan tasalla World Cupin tapahtumista, koska ne kertaamalla päivä yleensä lähtee töissä käyntiin. Ghana tietysti oli paikallisen väen toivelistalla korkeimmalla voittamaan koko tivolin, mutta yhden yläriman päähän jäi Afrikan edustuksen kisat tällä haavaa. Mutta voi prkl nuo vuvuzelat. Kisoissa ne vielä menee ja on jotenkin onnistunut omassa nupissa suodattamaan ne taajuudet, mutta kun ne alkaa kaikaa miltei ikkunan alla sunnuntaiaamuna klo 08.00, niin ei naurata. Jos on mahdotonta kieltää niiden vieminen stadionille, niin maastavienti olisi ainakin kriminalisoitava. Melusaasteen saralla hakee vertaistaan. Nyt kisojen tauottua ovat onneksi puhaltelutkin jääneet vähemmälle. Hola Espana!


Huomenna pääsee aloittamaan matkustelun maan sisällä. Ensinnä reissu suuntautuu rannikolle (noin 400 km täältä) Luderitziin ja myöhemmin tässä kuussa käymään uudemman kerran pääkaupungissa Windhoekissa ja siitä vielä toisessa osassa rannikkoa Swakopmundissa ja Walvis Bayssa. Erityisesti noita kahta viimeksi mainittua on kovasti kehuttu ja niissä pitäisi riittää tekemistä, kuten mönkijäajelua, värikuulatappelua, kalastelua ja ihan vaan rannalla löhöilyä. Tosiaan, ensimmäinen vastaantuleva biitsi vartalon värjäämiseen on noin 1000 km päässä. Tällä hetkellä tosin pitäisi varautua turkiksella, jos rannalle mielii. Päivät nyt vielä jokseenkin menevät lämpöä ollessa sellaanen 18 astetta, mutta yöt... asteet painuu tuonne kympin huonommalle puolelle ja sitä myöten myös sisätiloissa pyöritään samoissa lukemissa. Minkäänlaista lämmitysjärjestelmää ei ole. Pientä flunssaakin tuossa jo ehti päälle pukkaamaan, mutta se on jo paranemaan päin.

Kansa janoaa kuvia vai…(maisemista siis, ei kalmankalpeasta vartalostani)? Koitetaan joku tähän poimia :)

Palaillaan taas, kun on uutta kerrottavaa. Over and out.

 

lauantai, 3. heinäkuu 2010

Eepos goes to Namibia, part 1

Ookkei, koska kaikki ovat tätä odottaneet kuin Jeesuksen toista tulemista, niin täräytetäänpä pienet blogi-merkinnät projektin vaiheista tähän asti. Niille, jotka eivät tiedä mistä koko hommassa on kysymys, pieni briiffi lienee paikallaan näin aluksi. Eli allekirjoittanut päätti vuodenvaihteessa ottaa osaa PLDDSI (Partnership for Local Democracy, Development and Social Innovation)-projektiin, jonka puitteissa kaksi Suomen kuntaa (Kangasala ja Lempäälä) tarjoavat kehitysapua kahteen kuntaan (Ondangwa ja Keetmanshoop) Namibiassa. Yksi osa tuota projektia on vesihuollon kehittäminen ja koska meikäläisen kai pitäisi joskus olla sen alan jonkinmoinen asiantuntija, niin tässä sitä ollaan. Päätyöni teen Keetmanshoopissa, jonka vesihuollon tilasta on tehty selvitys vuonna 2008 ja nyt tarkoituksena on pureutua paremmin vesijohtoverkoston ongelmakohtiin ja laatia kunnossapito- ja saneeraussuunnitelma, jonka pitkänajan tavoitteena on vähentää laskuttamattoman veden (Un-accounted for water) osuus tasolle 15-20 % nykyisen lukeman ollessa noin 35 % sekä tehdä verkostosta muutenkin häiriöttömämpi. Tarkoituksena on matkan loppupuolella käydä myös Ondangwassa tekemässä toisenlaista selvitystä, mutta siitä sitten myöhemmin...

Lähdin matkaan 22.6. Helsingistä, josta Frankfurtiin ja siellä koneen vaihto Namibian pääkaupunkiin Windhoekiin. Frankfurtissa olikin leppoisa 10,5 h odottelu, joka on melko normaali, koska Windhoekiin koneita menee joskus ja jouluna. Jatkolento Air Namibialla hieman epäilytti, koska Afrikkalaisilla lentoyhtiöillä ei välttämättä ole kaikkein paras maine maailmalla. Lento oli kuitenkin yllättävän mukava mitä nyt meteli oli vähän toista luokkaa kuin esim. Finskin koneessa. Yölento, kun oli kyseessä, niin ei kai sitä ihmeitä tarvitse odottaakaan, koska nukkuahan siellä olisi tarkootus. Noh, mun ruumiinrakenne on sellaanen, että julkisten kulkuneuvojen istuimia ei yleensä ole suunniteltu sille. Mietiskelin siinä, että kun ei tässä istuma-asennossa oikein nukkumaan pysty, niin kokeillaan jotain muuta, kun viereinen penkki sattui olemaan tyhjä. Kokeilin ainakin seuraavia; sikiöasento, jalat edessä olevan istuimen selkänojan päällä (sukka-aromit jakoon, heh) ja puoli-istuva. Mikään näistä ei oikein tuntunut toimivan. Koin seuraavia ongelmia: jalka kramppaa, selkä puutuu, suoliluuta kolottaa ja lopulta päätä kiristää. Noh, eihän suomalainen sissi valita ja lähtikin tulevaan päivään hyvin huonosti levänneenä, mutta muuten jännittynein ja odottavin mielin.

Mitä suomalainen odottaa, kun saapuu Afrikkaan?Yksi ensimmäisistä intuitioista on monilla, että kuuma on kuin heetvurstin hella ja malariaa kantavat hyttyiset ei anna hetken rauhaa. Kuinkas ollakaan, Windhoekissa, jonne saavuttiin aamulla klo 6.00 oli -2°C! Ei tämä toisaalta itseä kovin yllättänyt ja olin varustautunutkin ihan ok villapaitoineni, mutta hei c’mon, jos suvisuomesta matkataan apropoo 10 000 km etelään, niin eihän toi nyt ole mistään kotoisin. Oh well, talviaika Afrikassa on kuitenkin ehkä mukavampi kuin kesäaika, jolloin varjolukemat täälläkin noussee jonnekin 35-40°C kieppeille.

Pari ensimmäistä päivää vierähti Windhoekissa, jossa käytiin Pietilän Pekin (yksi PLDDSI-rojektin parissa alusta asti työskennelleistä) kanssa vierailemassa mm. ministeriössä ja Namwaterin (valtion omistama vesitukkuyhtiö, joka valmistaa noin 95 % kaikesta Namibiassa käytetystä talousvedestä) toimistoilla. Windhoek osoittautui yllättävän länsimaiseksi mestaksi. Kadut oli hyvässä kunnossa, talot prameita kivitaloja pääasiassa ja siisteys oli myös hyvää luokkaa. Ruokakin oli hyvää. Keskiviikkoiltapäivästä lähdettiin sitten pohjooseen kohti Ondagwaa. Matkaan käytiin nappaamassa Namibian ainoasta teknillisestä korkeakoulusta mun kolleega, Nafi, jonka kanssa sitten kimpassa työskennellään tuonne syyskuulle. Hänelle tämä on toisen opiskeluvuoden pakollinen harjoittelu. Hakijoita tähän harjoitteluun oli kolme, mutta jostakin syystä nämä kaksi muuta ei saapunut mein haistattelutilaisuuteen, joten valinta oli sitten sitä myöden aikas heleppo. Osoittautui, että ei tämä kaiffari kauhean paljon vielä vesiasioista tiedä, mutta kovin innokas on oppimaan. Kuten myöhemmin on tullut todettua, monessa kohtaa tärkeä palanen kokonaisuutta siitä syystä, että kaikki, joiden kanssa täällä tulee oltua tekemissä ei puhu ollenkaan englantia vaan afrikaansia. Kaveri pystyy sitten toimimaan tulkkina välissä tuota kieltä taitavana. Itsekin oon oppinut jo yhden sanan, eee. Kirjotusmuodosta en tiedä enkä oikein merkityksestäkään, mut sitä ne viljelee aika usein. Vissiin sillä on joku positiivinen merkitys kuten; hyvin menee, mutta menköön.

Ondangwassa sitten päähuomio keskittyi Suomen lähetysseuran alun perin perustaman sairaalan saneeraukseen. Sairaala oikeastaan koostuu paristakymmenestä erillisestä rakennuksesta, joissa kaikissa omat toimintonsa. Ensimmäiset rakennukset sille alueelle rakennettiin jo 1908, jotka kuitenkin paloivat 1900-luvun puolivälissä. Anyways, meidän päänhuoleksi tuosta projektista jäi pari asiaa. Ensinnäkin suunnitella uusi jätevesijärjestelmä, koska nykyisistä jätevesilammikoista aika ajoin (sadekausina) tulvii yli ja sitten ihmiset uiskentelee tuberkuloosi yms. viheliäisillä mikrobeilla kyllästetyssä vedessä. Toiseksi, tehdä selvitystä josko alueen pohjavettä (laadun ja lämpötilan puolesta) voitaisiin käyttää sairaalarakennusten jäähdytysvesijärjestelmissä.

Ondangwassa majoituttiin myös lähetysseuran omistamassa majatalossa, jota pitää yllä suomalainen pariskunta. Mies on arkkitehtinä pitämässä jöötä tuolla sairaalatyömaalla. Mitä on juhannusaatto ilman juhannussaunaa? Siitä ei tarvinnut ottaa selvää, koska isäntä tarjosi löylyt kaasusaunassa. Kyseessä ei ollut samanlainen kaasusauna, jossa 1940-luvulla käytiin keskittymässä. Uima-allaskin löytyi, jossa vesi toki oli noin neljä senttistä.

Lauantaina lähdettiin taittamaan matkaa kohti etelää Keetmanshoopiin. Matkaa kun on 1200 km, niin se tehtiin kahdessa päivässä. On muuten mukava ajella kauheeta muulia, kun tiet on hyvässä kunnossa ja noin 99 % reitistä 120 km/h nopeusrajotuksella varustettua baanaa. Ainoat ongelmat liikenteessä tuolla haiveillä on siinä, että kivoja pikkuusia eläimiä hyppii tiellä tämän tästä. Oikukkaimpia näistä on villisiat. Ne pirulaiset on vielä sen verran matalia, että ei niitä näe, kun heinikossa viilettävät. Muita alituiseen tavattavia otuksia ovat apinat, aasit ja lehmät. Pitää mielen virkeänä, kun saa tuijootella tien sivuun, että minkä kokoista ja näköistä milloinkin on tulon päällä. Tämä seikka kyllä takaa etten kauhean mielelläni lähde reitille pimeään aikaan. Kun näillä luontokappaleilla on kuulemma taipumus tulla lämpimälle asfaltille kylminä talviöinä lämmittämään kylmettyneitä jäseniä. Vasemman puoleiseen liikenteeseen ratti vikapuolella jne. oli hyvä totutella isolla tiellä eikä tarvinnut aloittaa mistään suurkaupungista. Matkalla ajeltiin myös Otshikoton kansallispuiston läpi (noin 50 km), jossa oli monenlaista elukkaa nähtävillä. Jellonat ja norsut tosin loistivat poissaolollaan. Norsujen läsnäolosta oli todisteena noin 5 km pitkä shaissejana, jossa savet oli heitetty kymmenen metrin välein. Norsunpaskoma on siis lyhyempi kuin poronkusema. Bongattuja jermuja oli ainakin seeprat, antiloopit, strutsi ja pari kirahvia.

Keetmanshoopiin saavuttiin maanantaina. Pekan vielä ollessa mukana käytiin tapaamassa projektin kannalta tärkeitä henkilöitä ”kunnanvirastolla” ja tutustuttiin paikkaan. Tämä on noin 17 000 asukkaan kunta, joka on jakautunut aikalailla kahtia. Toispual siltaa asuu vähäosanen porukka, joista suurin osa on työttömiä. Talot on aaltopellistä pääosin. Toisella puolella taasen talot on hienoja ja ihmisillä on muitakin ajatuksia kuin, että mistä tänään saisi vähän leipää pöytään. Vähäosaisista monet on tosin haudannut sen huolen ja keskittyy ihan huolella ottamaan huikkaa. Kunnon känni vetäminen on melko paljon halvempaa täällä kuin mahan täyttäminen ruoalla. Meillä kun majoitus on täällä vähäosaisten Tseiblaagtissa, niin saapi ajella joka päivä töistä kotiin ja katsella miten sammuneita on siellä täällä ja ihmiset poukkoilee tiellä holtittomasti. Tekee ajamisesta erityisesti pimeään aikaan melko haastavaa. Vielä ottaen huomioon, että auton valot on heikot eikä oikein jaksa heijastua kanssaeläjien pigmentistä. Toinen merkittävä syy ihmisten alkoholisoitumiseen on se, että ei vaan ole mitään muuta tekemistä. Eilen perjantaina nähtiinkin hienoa viihdettä, kun lounastauolla istuskeltiin virastorakennuksen pihalla syömässä eväitä ja toisella puolella katua kunnon maistissa olleet nuoret alkoi pelaamaan peliä nimeltä kivisota. Kai se on täällä lumisotaa vastaava, mutta sitä elementtiä kun ei ole saatavilla, niin kivien käyttäminen on ihan ymmärrettävää. Taisi siinä rytäkässä pari autoakin saada vähän osumaa ja pojat korjattiin loppuhuipennukseksi järjestämään jälkipelit kamarin puolelle…

Mä taidan tällä kertaa lopettaa vuodatuksen tähän. Nyt kun onnistuin hankkimaan jollakin tapaa toimivan netin, niin kaipa sitä voisi ainakin kerran parissa viikossa tarinoida tänne, kun visiitti kestää tuonne syyskuun alkuun asti. Jos oli tylsää luettavaa, olen pahoillani. Koetan keskittyä paremmin ensi jaksossa. Kuvia tulee myös, kun joskus saan niitä koneelle siirrettyä. So long...